Lenkkiseuraa

Mä olen aina urheillut. Maratooni on mun kuningaslaji. Vielä nelikymppisenäkin vedän matkan alle kolmen tunnin. Ei paha.

Joka ilta, alkuyöstä, heitän vitosen tai kympin lenkin. Mielummin kaupungissa.

Kolme kuukautta sitten törmäsin kulman takaa tulevaan naiseen. Se pelästyi. Pahoittelin ja vaihdoimme muutaman naurunsekaisen sanasen. Jatkoin lenkkiä ja nainen hävisi kulman taakse.

Pysähdyin. Käännyin naisen perään. Se kipitti korkokengissään kohti kotiaan...kai.

Seurasin naista. Adrenaliini kohisi korvissa. Parempaa kuin lenkin jälkeiset endorfiinit. Tässä ollaan juoksulla, oikein tosissaan. Koukuttavaa.

Lenkeillä ryhdyin seuraamaan muitakin naisia.

Vaimo ihmetteli, että miksi lenkit venyvät ja kestävät niin kauan. Selitin jotakin intervalleista ja tulevasta maratoonista.

Vähitellen menin pidemmälle. Rappuun asti. Kotiovelle. Eteiseen. Aika pitkälle pääsee puhumalla. Jopa nappeihin asti.

Parhain jänis oli se eka nainen. Se johon törmäsin. Seurasin sitäkin usein. Lopulta seurasin sitä kotiovelle asti.

Se ei enää pelännyt. Se sanoi olevansa psykologi. Ehdotti, että menisin mielenterveystoimistoon keskustelemaan ongelmastani, ennenkuin tapahtuu jotakin peruuttamatonta. Nainen veti oven kiinni mun nenän edestä.

Juoksin kadulle ja jatkoin hämmentyneenä lenkkiä.

Poliisi pidätti mut toisella linjalla.

Se nainen varmaankin soitti poliisille.

Siksi mä nyt tässä puhunkin tästä asiasta. Koska muuten on seuraava aika?