Minä olin vilkas lapsi. Pitkäpinnainen äitini pelkäsi minua. Kiukkukohtaukseni saivat porraskäytävät soimaan helvetillistä sinfoniaa. Minua ei pidätellyt mikään eikä kukaan.
Hän yritti hakea apua raivonpuuskiini. Lääkäri totesi, että pojat ovat leikeissään hieman raisumpia kuin tytöt. Kyllä tuo vaihe menee itsestään ohi, äidilleni sanottiin. Hän ei enää koskaan hakenut minkäänlaista apua miltään taholta.
Ainoa asia, jonka parissa olin rauhallinen tuntikausia, oli matematiikka. Istuin hiljaa ja laskin. Koulu meni heittämällä läpi. Naureskelin idiooteille luokkatovereilleni, kun he pänttäsivät yksinkertaisia kaavoja.
En juurikaan viitsinyt näyttäytyä koulussa enkä käydä tunneilla. Niillä ei ollut minulle mitään haastetta tai uutta tarjottavaa. Poissaoloihini ei puututtu, koska kenenkään ei tarvinnut kohdata raivoamistani. Kukaan ei kyseenalaistanut tekemisiäni, koska olin lahjakas. Sain hyvät arvosanat ja opiskelin yliopistossa fysiikkaa, kemiaa ja matematiikkaa.
Osakuntabileiden jälkeen menin kurssikaverin kanssa grillikioskille. Hän ryhtyi laskuhumalassa vinoilemaan habitukselleni. Silmissä sumeni ja havahduin siihen, että käteni kuristivat kaverin kaulaa sormet valkoisina. Kourani lukittuivat hänen kurkkuunsa, kuin pihdit. Katsoin kuinka hänen kasvonsa muuttuivat sinipunaisiksi ja silmät tapittivat minua lasittuneina. Irvistykseen vääntynyt suu haukkoi henkeä. Elämä valui hänestä ulos. En voinut lopettaa. Kuului rusahdus. Aivan kuin kuiva oksa olisi rasahtanut poikki.
Istuin linnassa taposta kuusi vuotta. Linna ei sopinut minulle. Asun nyt kadulla. En halua yhteiskunnalta yhtään mitään. En nosta sosiaalikorvauksia, en ole työttömyyskortistossa, en käytä terveyspalveluita. Minua ei ole olemassa.
Yritän hillitä raivokohtauksia ja välttää ihmiskontakteja. En halua joutua takaisin vankilaan.
Ainoa ystäväni on puhallettava nukke. Usein istumme iltaa Suomen Akatemian portailla ja kuuntelemme yhdessä patteriradiota.
Ihmisten tuijotaus ärsyttää.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti