Suku

On helvetin kylmä. Viima viiltää kuluneita kasvoja. Baretti ei suojaa korvia lainkaan ja ne kipuilevat valkoisina. Vanha paleltumavamma.
Bussi huojahtelee natisten pysäkille. Musta kuski hymyilee kun leimaan matkakorttini. Siihen menivät viimeiset rahat, mutta eipä tarvitse pelätä smurffeja.
Istun minkkiturkkisen rouvan viereen. Hän puristaa käsilaukkuaan vaistomaisesti tiukemmin sylissään.

- Terve Orvokki.
- Anteeksi, mutta tunnemmeko toisemme?
- No, onhan siitä neljäkymmentäviisi vuotta, kun viimeksi tapasimme.
- Missä? Kuka te olette?
- Antero, teidän pikkuveljenne, hauska tutustua.
- Ei…hyvänen aika!

Puna nousee vähitellen minkkiturkkirouvan kasvoille. Huolellinen meikki ei sitä peitä.

- Näin on, mitä kuuluu?
- Et sitten tullut äidin hautajaisiin.
- Ei kukaan ottanut yhteyttä eikä vaivautunut kertomaan tapahtuneesta.
- Ei kukaan saanut sinuun yhteyttä.

Mies korjaa baretin asentoa ja sipaisee viiksiään.

- Me asumme nykyään Kauniaisissa. Ostimme sieltä kartanon. Meillä on nykyään myös kaksi purjevenettä. Tämä uusi on todellinen kuningatar ja …
- Älä aloita tota mun kanssani. Sitä vaan ihmettelen, että kuinka sä ohjaat niitä kahta purtiloa samaan aikaan? Melko venyvään spagaatiin taivut vielä vanhoilla päivilläs.
- Minä jäänkin tällä pysäkillä pois.
- Soitellaan ja hyvää joulua!

Mies nostaa käden baretille tervehdykseen. Minkkiturkkirouva liukastelee jäisellä jalkakäytävällä ja kaivaa taskustaan kännykän. Mies hymyilee ja ummistaa silmänsä.