Suku

On helvetin kylmä. Viima viiltää kuluneita kasvoja. Baretti ei suojaa korvia lainkaan ja ne kipuilevat valkoisina. Vanha paleltumavamma.
Bussi huojahtelee natisten pysäkille. Musta kuski hymyilee kun leimaan matkakorttini. Siihen menivät viimeiset rahat, mutta eipä tarvitse pelätä smurffeja.
Istun minkkiturkkisen rouvan viereen. Hän puristaa käsilaukkuaan vaistomaisesti tiukemmin sylissään.

- Terve Orvokki.
- Anteeksi, mutta tunnemmeko toisemme?
- No, onhan siitä neljäkymmentäviisi vuotta, kun viimeksi tapasimme.
- Missä? Kuka te olette?
- Antero, teidän pikkuveljenne, hauska tutustua.
- Ei…hyvänen aika!

Puna nousee vähitellen minkkiturkkirouvan kasvoille. Huolellinen meikki ei sitä peitä.

- Näin on, mitä kuuluu?
- Et sitten tullut äidin hautajaisiin.
- Ei kukaan ottanut yhteyttä eikä vaivautunut kertomaan tapahtuneesta.
- Ei kukaan saanut sinuun yhteyttä.

Mies korjaa baretin asentoa ja sipaisee viiksiään.

- Me asumme nykyään Kauniaisissa. Ostimme sieltä kartanon. Meillä on nykyään myös kaksi purjevenettä. Tämä uusi on todellinen kuningatar ja …
- Älä aloita tota mun kanssani. Sitä vaan ihmettelen, että kuinka sä ohjaat niitä kahta purtiloa samaan aikaan? Melko venyvään spagaatiin taivut vielä vanhoilla päivilläs.
- Minä jäänkin tällä pysäkillä pois.
- Soitellaan ja hyvää joulua!

Mies nostaa käden baretille tervehdykseen. Minkkiturkkirouva liukastelee jäisellä jalkakäytävällä ja kaivaa taskustaan kännykän. Mies hymyilee ja ummistaa silmänsä.

Husky

Raahaan Pääskylänrinteessä painavaa merimieskassia. Olkapää vihoittelee ikävästi. Ei ole vanhaksi tulemista, tapasi äitimuori sanoa. Loskaa ja kuraa on nilkkoihin asti. Kello on 6:38. Ainakin olen ajoissa paikalla. Heti kun ovet aukeavat saan likaiset pyykit suoraan täikoneeseen. Onpahan siten taas puhtaita vaatteita. Onkohan täishamppoo taas loppunut. Saavat sitten ajaa pään kaljuksi. Kyllä ne silläkin lähtevät.

Kello on seitsemän. Ei perkele, ovet ovat edelleen kiinni.

- Rouva hei! Mikäköhän päivä tänään on?
- Sunnuntai! Valitettavasti päiväkeskus on tänään kiinni.

Voi perkeleen perkele. Loikin tien yli Pääskypuistoon ja lasken kanssin maahan.

- Sulla on mahtava koira. Saakos sitä rapsuttaa? Hyvä hauva, olet komee… Tiesittekö, että tänään on eläinten päivä.
- Eikös jokainen päivä ole eläinten päivä.
- Niinhän se on. Mullakin oli kerran siperian husky. Sen nimi oli Husky, täysin puhdasrotuinen uros. Mulla oli silloin asunto tossa Hesarilla. Se eli kolmetoista vuotta ja sitten jouduin viemään sen piikille. Se oli tosi kova paikka meikäläiselle.
- Ei koiraton ihminen voi tajuta, miten lujille se ottaa, kun rakas lähimmäinen kuolee.
- Mäkin olen elämässäni tehnyt huonoja valintoja ja kokenut kaiken mahdollisen. Mä olen nyt kuusikymmentäkaksi ja se oli mun riipaisevin kokemus.
- Niinhän se aina on.

Sataa räntää. Sumu saa katuvalot näyttämään lepattavilta enkeleiltä.

- Vanhemmillani oli maitotila. Navetassa oli neljäkymmentäkaksi lypsävää. Kun tila sitten lopetettiin ja lehmät vietiin teuraaksi, äitini istui tuvan keittiössä ja tuijotti ikkunasta tyhjään navettaan. Hän itki mykkänä kolme viikkoa. Se oli kova paikka. Ihan samalla tavalla mäkin surin, kun jouduin viemään Huskyn piikille.
- Joskus on vain itkettävä.
- Niinhän se on. Täytyykin lähteä. Toi kapakka aukeaa yhdeksältä ja menen sinne vessaan pesulle. Varaa mulla on yhteen kaljaan ja jos hyvin käy, Repe voi vipata velaksi muutaman.

Hyvää päivänjatkoa rouva!

- Pärjäillään!

Onneksi sataa räntää. Aina kun muistan Huskyn, en voi olla itkemättä. Saatanan täit saavat kyllä maanantaina sossun päiväkodissa kyytiä. Ajaiskohan Repe mun tukan klaniks. Ei millään kestäis odottaa huomiseen.